Päivä7 | Santa Fe

Niin sanottu normipäivä Santa Fe'ssä. Pyykkäystä, bloggausta ja meilausta... ja pikku lenkinkin ennätän tehdä. Iltapäivän lopussa Samin ryhmä kaartaa pihaan... 13 suomiharrikkaa lisää. Samin ryhmä on PeterPanBiken ns. normaaliryhmä mitä se normaaliryhmä sitten onkaan... joka matkalla vähän eri. Oma ryhmäni priva-porukka, joka koostuu Tekniset-kauppiaista, K-kauppiasta, MustanPörssin kauppiaasta ja Seismisten asioiden kanssa työskentelevästä Eskosta.

Ryhmä tämän päivän vapaalla ja illalla hotellissamme on useat uudet buutzit. Jos haluat vähän erilaiset buutzit niin Santa Fe oiva paikka niiden hankintaan. Ainakin Taru, Raisa, Makke ja Sale ovat uusien buutzien onnellisia omistajia. Jokke ja Esko kruisailevat Santa Fe'n ymmäristössä enemmän ja vähemmän koko päivän. Harikkakauppa niin ikään päivän pakollisia kohteita itse kullakin.

Päivä6 | Amarillo – Santa Fe

 Yllä Kari aamutoimilla... pyöriemme tuulilasien pesussa. Alla konepyörämme rivissä Big Texan Steak Ranchin pihalla.

BigTexanin tuhti aamiainen ja matkaan. Riku tosin tyytyi pelkkiin hedelmiin. Vajaa kilo lihaa illalla on vajaa kilo lihaa. Joskus sitä itsekin ihmettelee mihin mahaan iso aamiainen menee. Aamulla on sanoja ilmassa jopa huikopalattomasta päivästä, mutta Santa Rosassa kukaan ei enää moisia muista.

 Taru maalaamassa sydäntä Cadillaciin Taru & Makke tekstien viereen... :) ... alla Esko ja Kari piirtämässä sydämiä postikortteihin? ... no postikortin kirjuussa ainakin molemmat.

Sää on taas ykköstä. Cadillac Ranchille saakka muutama pilvi taivaalla, mutta sitten kirkastuu ja kirkkaus riittää Santa Fe'n saakka.

Tucumcarissa löytyy blogien pelastus... muistikortin lukija. Rikun lukija hävisi ilmeisesti aikojen saattoon salaperäisellä tavalla. Tucumcarissa myös vähän ajokuvausta. Dodge jää hetkeksi Philipps66 asemalle ja Riku siirtyy Salen takapenkille kuvaamaan. Pari tuntia myöhemmin Sale ja Riku istuvat selät vastakkain kiitäessämme tietä 84 pohjoiseen... Las Vegasin kautta Santa Fe'n... yes yes, Las Vegas New Mexico ja Las Vegas Nevada kaksi selkeästi eri asiaa. Käy vaikka katsomassa jos epäilet.

Sale laulamassa aarioita vaimollensa 80 ml/h kiitävän moottoripyörän päällä? Alla Esko kiiitää samaa vauhtia lippa takana ja elämä edessä.

Santa Fe on kohdalla iltapäivän viimeisellä tunnilla ja Santa Fe'n epävakainen taivas päättää vähän avautua vasta saavuttuamme. Päivälliselle motoristihenkiseen Cowboys Girls ravintolaan. Paluumatkalla Ekku, Kari, Jokke, Mauri ja Esko katovat, mutta luotan siihen, että löytyvät aamulla hotellistamme kuten löytyvät.

Mitä muuta tosimies tarvii pick-upin takaseinälle kuin haulikon ja virvelin?

Päivä5 | Sapulpa – Amarillo

 Yksi vanhan Routen vanhoista silloista, jossa Ekku vie joukkoa. Tämä silta Oklahoman ja Clintonin välissä. Alla Ekku, Taru ja Makke hengähdystauolla suuressa Route66 -museossa :]

IPhone soittaa Marimbaa 0615. Pihalla on pimeää. Koneet käyvät 45 minuuttia myöhemmin auringon alkaessa kiipeämään taivaanrannan takaa. Ensimmäisen tunnin EarlyBird aamiaisravintolaan saamme oikeasti vähän palella. Ja ei käy kieltäminen, aikainen aamu on maassa kuin maassa upeaa aikaa, mutta aamu-unisena olen kyllä sitäkin mieltä, että maasta riippumatta myöhäinen iltakaan ei ole huonoa aikaa... :]

Tauko Groomin kaltevalla vesitornilla. Alla Sale ja Tommi shoppaamassa roadbaaristamme.

Ryhmä alkaa hitsautua yhteen ajamisen puolesta pikku hiljaa ja matka alkaa taittumaan varsin mukavaan tahtiin. Stop-merkit sen sijaan aiheuttavat edelleen ihmetystä, pysähtyä vaiko eikö pysähtyä. Siinä vasta kysymys ja riittääkö jos matkanjohtaja pysähtyi?

Päivän kulttuurikohde on Clintonin Route66 -museo. Avaruusmuseon jätämme seuraavaan kertaan. Kaikki vähän sitä mieltä, että mukavampi jos jää enemmän aikaa fiilistellä Big Texan Steak Ranchilla ja sen uima-altaan reunalla... ja kyllä. Olen itsekin vähän samaa mieltä. Mutta 72ozin (2 kilon) pihvin syöjää ei löydy suomalaisten joukosta edelleenkään. PeterPanBiken ensimmäinen Route66 ajettiin 2006 kesällä ja ei sillä, eikä millään Routella sen jälkeen ole vielä tosi pihvin syöjää löytynyt. Riku on tänään joukkomme suurin carnevor... syö oman puolen kilon pihvinsä, puolet Joukon puolen kilon pihvistä ja neljänneksen Karin puolen kilon pihvistä. Onhan siinäkin yhteen nälkään... :)

Kari ja Riku uimassa Texasissa... Steak Ranchin uima-allas Texasin muotoinen. Alla kolme urheaa italiaanoa ja yksi paikallinen. Mutta amatöörejä yhtä kaikki. Etu vasemmalla oleva Alfredo pääsi pisimmälle, mutta häneltäkin jäi vajaa neljännes. Ja niin huimalta kuin se kuulostaakin, niin maailman ennätys on 8 minuuttia ja 52 sekunttia. Se on ammattilaissyöjä Joye 'Jaws' Chestnutin nimissä.

Päivä4 | Lebanon – Sapulpa

 Soralla ajaminen on kivaa. Kysykää vaikka Tarulta! Ei tuo nyt ihan soraa, mutta Routen vanhin pätkä pitkälti sorattunut. Alla Mauri samalla tien pätkällä loppujoukon kärjessä.

Tänään Routekeli alkaa näyttämään Routekeliltä... +30, aurinkoista ja sillä lailla. Liikkeellä puolikasi... unikekona tai ennemminkin iltavirkkuna vähän myöhempikin olisi käynyt muta hereillä ajoissa. Aamuliikennettä vähän. On sunnuntai ja yleinen vapaapäivä... on 11'ta syyskuuta. New Yorkin tornien kaatumisen muistopäivä. Katukuvassa päivä näkyy runsaalla liputukselle ja kaikki viralliset liput ovat puolitangossa.

Harrikkakin voi olla minkä värinen tahansa kunhan se on punainen! Ja autokin voi olla minkä värinen tahansa kunhan se on metallinhohto oranssi.

Rento aamunraikas tuntimme päättyy Springfieldiin On65 -ravintolan aamiaispöytään, joka kaksi viikkoa sitten avattu. Yes, osui kohdalle sattumalta. Tarjoilijakin muisti minut samalla paikalla olleesta entisestä ravintolasta vaikka en moisessa ollut koskaan käynyt... :] … pekonit vatsan pohjilla kohti Kansasia, jossa osa kypäristä katoaa oranssiin Dodgeemme. Kypäräpakko loppuu Kansasin rajalle ja alkaa seuraavan kerran Nevadan rajalla. 

Päivän matka taittuu hyvässä ajassa... Hard Rock Cafe -paitojen keräilijöille tulee ekstra lenkkiä kun ajan Tulsan itäpuolella olevan Hard Rock hotellin ohi. Tosin menee vähän Saulinkin piikkiin, kun oli ohjeistanut minut, että seuraava paita Albaquerquesta... eikä tuo ollut Cafe... joo joo, jokainen selitys vitosen. Taidan olla tuon kaavan mukaan Saulille kympin velkaa … :]

Vakkariravintolamme Freddies on sunnuntaisin kiinni. Mutta onni on jälleen 12 hengen Dodgemme jolla suunnaksi Rib Crib. Tänään olisimme ottaneet avuksi taksin, mutta sekin selvisi, että Sapulpassa ei ole takseja. 



Serkukset Tommi ja Riku Dodgen perällä. Tällä kertaa olisimme ottaneet taksin paisuntasäiliöksi, mutta Sapulpassa ei ole yhtään taksia... ;) ... poikien alla kylmälaatikko joka seuraavana yönä valutti Dodgen pohjalle kymmenkunta litraa sulaa jäätä.

Päivä3 | Springfield – Lebanon

 Nurmikkoajelulla Litchfieldin lentokentällä. Alla nurmikkoajelun kohde... kauko-aojattavat hävittäjä pienoismallit.

Eilisen sade on tiessään ja tie kuiva vaikka muutama pilvenhattara roikkuu taivaalla. Reipas aamuveto Litchfieldiin aamiaiselle, jossa paikallinen lentokoneiden pienoismalli harrastaja houkuttelee meidät lentokentälle. Pienoismallit eivät ihan tavallisimmasta päästä. Kentällä on reilu tusina pienoismallia. Pituus metristä kahteen ja ne kaikki lentävät... suihkumoottoreilla! Käytännössä koneet erilaisten hävittäjien pienoismalleja. Koneet tekevät vähintään keskikokoisen vaikutuksen... ;)

Litchfieldin lentokentältä Chain Of The Rocks sillalle Mississippin päälle, jossa odottaa toinen oiva yllätys. Vanha tuttuni, Gary on tulossa samaan aikaan ryhmän kanssa sillalle ja hän on lunastanut pääsyn sillalle moottoripyörillä... en tiennyt moisen edes olevan mahdollista. Matkailu avartaa sanovat... :) … ja kieltämättä hauska ajaa Mississippin yli historiallista Chain Of The Rocks siltaa.

 Sauli ja Raisa poseeraamassa Chain of The Rocks sillalla. Alla ryhmämme ylittämässä samaa siltaa. Jouko jonon kärjessä.

St Louisissa tietty käynti Eero Saarisen kaarella, mutta on myös muuta Rock. Taru, Raisa, Markus, Sauli, Tommi ja Erkki keräävät kaikki Hard Rock Cafe paitoja. Eli Hard Rock Cafe St. Louisin osoite Navigoniin ja paitakauppaan. Ja kun Henry the Rabbit on viennyt myös osan päivää kello on pitkällä iltapäivä ennen kuin pääsemme St Louisista ulos. 

En tiedä onko konetie onni, mutta päätämme lykätä sitä pitkin hyvän matkaa kohti länttä. Loppufiilistelyt vanhalla Routella ja olemme säädyllisessä ajassa Lebanosissa, jossa Munger Mossin omistaja Ramona lähettää meidät kirjaimellisesti ulos syömään. Viereisin kaupan pihalla mehevät pihvit paistuvat nuotiolla ja pöytä on tukki pihalla poikittain tähtitaivaan alla. Aika jees niin sanotusti. Kaiken lisäksi yksi parhaimpia pihvejä, joita olen koskaan saanut Pohjois-Amerikassa... :] 

Yllä Lebanonin para katupihvinpaistaja... ja pihvit aikuisten oikeasti hyviä. Alla Markus, Taru ja Raisa ulkona syömässä. Alla alla Mauri, Erkki ja Kari odottamassa omia pihvejään.

Päivä2 | Chicago – Springfield

 Eagle Ridersin pihalla on suuren urheilujuhlan tunnelmaa... 40 pyörää valmistautumassa lähtöön... yeps, ei kaikki meidän. Meillä 11 pyörää. Kaikki ajavat itse. Alla Taru kuittaamassa Road Kingia itselleen.

Aamu alkaa vuokra-auton vaihdolla. Yksi palautettava ja yksi haettava. Meillä huoltoauto haettavana ja minun cityohjus palautettavana. Homma hoituu sutjakasti, jos ei otetata huomioon, että Alamon virkailijalla ns. huono päivä. Kuikkuinen Alicia ajaa lopulta Rikun ja minut ulos toimistostaan saatesanoilla, että ottakaa joku sieltä minivan alueelta. Otamme metallinhohto-oranssin Dodgen. Rikulle ja minulle ei koskaan selvinnyt miksi Alicia poltti meille hihansa. Ehkä hän osasi suomea, eikä kestänyt sanailuamme!? :]

EagleRidersin pihalla on suuren urheilujuhlan tuntua... 40 englantilaista on laittautumassa matkaan tullessamme. Ajavat kahdessa ryhmässä... parikymmentä pyörää per ryhmä on silti paljon. Ei käy kateeksi. Ilmeisesti sesonkihuipun vuoksi, emme saa ihan niitä pyöriä mitä tilasimme, mutta uudehkot vähän ajetut pyörät kuitenkin. Raisa ja Taru saavat RoadKingit allensa Low ridereiden sijaan, mutta tuo ei näytä menoa haittaavaan jahka päästään liikkeelle.

Sadetta on myös tänään liikkeellä ja saamme siitä muutaman hyvän kuuron päivän aikana. Viimeiseen kuuroon ajan aurinkolaseissa ilman plexiä ja tie on hetkittäin kadota näkyvistä aurinkorasvaveden sumentaessa silmät ja sateen silmälasit, mutta aina sitä sen verran näkee, että tiellä pysyy.

Springfieldissä majoitumme tällä kertaa Red Roof Inn'iin, jossa selviää, että yhtään ruokapaikkaa ei kävelyetäisyydellä. Mutta onni on Dodge Caravan. 7 hengen minivanimme, joka nielee nikottelematta... ainakaan paljoa nikottelematta 12 ihmistä sisäänsä. Sheriffiauton käännyttyä peräämme Riku sai ehkä pari ylimääräistä sydämen tykytystä? … hetken päästä kaarsi kuitenkin pois. Ei selvinnyt minkä hintaista on ajaa täydellä kuormalla. Eikä Dodge nyt niin täysi kuitenkaan. Takakonttiin olisi helposti mahtunut seurakseni vielä yksi... :)

 Yllä Riku virittämässä lippua Dodgemme tankoon... no antenniin ainakin... ja heti kohta tuon sai laskea alemmaksi. Antenni alkoi nopeasti osoittamaan katkeamisen merkkejä lippu ylhäällä. Alla sadevarusteiden pukemistauko Dwightin vanhalla R66 asemalla.

Päivä1 | > Chicago

 Yllä Markus, Taru ja Raisa Finnairin tiskillä... tässä kohtaa olemme olleet Seutulan kentällä 6h ja se näkyy Markuksen naamasta? :] ... Alla Erkki ja Kari hämmästelevät tuntia myöhemmin onnen päivää. Käsissään liput New Yorkin kautta Chicagoon.

Helsinki Chicago all day long kirjaimellisesti, mutta perillä ollaan. Elämän tarkoitusta toteuttamassa tällä matkalla; Taru Ranne, Raisa Silfer, Sauli Silfer, Markus Ranne, Erkki Raunio, Tommi Raunio, Riku Raunio, Esko Mäki, Jouko Järvinen, Mauri Mäntylä, Kari Peltola ja matkanjohtajana Peter Ruotsalo.

Koko ryhmä tänään samoilla lennoilla. Aamulla Helsingissä tosin näytti väliltä jo siltä, että ei lentoa lainkaan. British Airwaysin lähtöaika Lontooseen 0755. Portilla lähtötaulun päällä teksti; Myöhässä, lisää tietoa 0845... sitten 0915, 0945, 1015 jne. 1045 kohdalla alkaa puhe re-routingista. 1200 Finnairin tiskille. Tuntia myöhemmin meillä on käsissämme Finnairin kello 1410 lennot New Yorkiin. Kahdeksan tuntia kentällä karistaa hyvin aamukarstat. Omaksikin yllätyksekseni pysyn hereillä koko tuon ajan vaikka yö jäikin nukkumatta, eikä muutamalla edelliselläkään ollut liikaa pituutta. Koneessa uni tulee samalla kun istun penkkiin ja herään New Yorkissa laskutelineiden tömähtäessä JFK'n kiitoradalle.

New Yorkissa viiden tunnin vaihto ja olemme Chicagossa pirteinä kuin ne kuuluisat peipposet 2345 (0745 Suomen aikaa). Iltarientoihin lähtijöitä ei ole. Itse venyn vielä sen verran, että haen majoituttuamme vuokra-auton huomiseksi. Että mikäkö siinä BA'n koneessa... siihen oli ilmestynyt lommo. Kukaan ei tiennyt mistä ja miten ja miten vakava se on, mutta kone jäi loppupelissä kokonaan maahan ainakin tämän päivän osalta.

Yllä New York ilmakuvasta ... tai JFK'n lentokentän taulusta katsottuna. Alla Chicagon lentokentän käytävä puolen yön aikaan.... 9h myöhässä mutta perillä, eikä hymy hyytynyt keneltäkään koko päivän aikana... :]